Tumor Genetics Blog

Alkuperäinen teksti (Original Text in English): Petros Papadopoulos (Suomennos: Maria Osmala)

“Kahvihuonerupattelun puuttuminen on suurin menetys…”

Eräänä päivänä istuessani metrossa selailin Twitter-tilini uutisia. Vastaani tuli paljon mielenkiintoista ja paljon vähemmän mielenkiintoista. Käyttämällä oikeita suodattimia voin kuitenkin tehdä pienen mobiililaitteeni näytön vierittämisestä hyödyllistä työni kannalta. Löydän uusien julkaisujen huomionarvoisimmat kohdat alalla, jolla olen työskennellyt viimeiset 10 vuotta; tutkin myeloproliferatiivisia kasvaimia (MPN), jotka ovat kloonaalisia hematopoieettisia sairauksia. Joka päivä on niin paljon luettavaa, että epäilemättä ymmärrät, että sosiaalinen media voi olla erittäin hyödyllinen työkalu nopeiden ja helppojen tietojen saamiseksi tieteestä ja sen ulkopuolelta.

Mielenkiintoisesti törmäsin artikkeliin COVID-lockdownin vaikutuksista akateemiseen elämään Howy Jacobsin EMBO-raporteissa otsikolla “Retrovision”. Otsikko kiinnitti välittömästi huomioni, ja löysin itseni lukemasta artikkelia äärimmäisen kiinnostuneena mutta samalla palasin käytännössä takaisin pandemiaa edeltävään aikaan. Tuolloin olin Leuvenissa (Belgiassa) Katholieke Universiteitissa lyhyellä vierailulla yhteistyön puitteissa ja jäin maahan loukkuun joksikin aikaa muiden kollegoiden kanssa, kunnes lopulta onnistuin pääsemään takaisin kotiin ja pysymään eristyksissä vielä pidempään, kuten kaikki muutkin.

Howy Jacobs kuvaa artikkelissaan tilannetta, josta kaikki ovat kai samaa mieltä, ainakin yleisesti ottaen; akateemisen/tieteellisen yhteisön kamppailua selviytyäkseen yliopistojen ja tutkimuslaitosten toimintaan kohdistuneesta muutosten vyörystä. Verkkoviestintätyökaluja (Zoom, Teams jne.) kehitettiin nopeasti vastaamaan pandemian turvallisuustoimenpiteiden tarpeisiin ja varmistamaan työmme jatkuminen, mutta ne myös paljastivat useita tutkijoiden työskentelymalliin liittyviä ongelmia. Tutkijan työ on hyvin vaativaa ja tutkijan on uhrattava ylimääräistä aikaa ollakseen kilpailukykyinen ja menestyksekäs. Ja kaikki tämä henkilökohtaisen ja/tai perheajan kustannuksella. Joustava työaika on siis aina ollut paikallaan ja erittäin ansaittu, mutta nykyään monet asiat ovat menneet tämän asian edelle.

Vaikuttaa siltä, että nyt on meneillään uusi sopeutumisvaihe, jossa pyritään löytämään tasapaino digitaalisen ja henkilökohtaisen viestinnän hyötyjen välille esim. opetuksessa ja saavuttamaan uusi tasapaino työ- ja yksityiselämän välille. Ja kuten kaikissa elämän käännekohdissa, hyötyjä ja haittoja on vaikea arvioida, ja tarvitsemme aikaa voidaksemme aidosti arvostaa tätä tilaisuutta korjata menneisyyden ongelmat. Yksi asia on kuitenkin ehdottomasti totta.

Tarvitsemme mahdollisimman paljon todellista vuorovaikutusta työn kaikilla tasoilla, koska se on joukkuehengen ja tukiverkoston rakentamisen liikkeellepaneva voima, jotta voimme selviytyä ja oppia epäonnistumisistamme, jotka ovat tieteessä yleisempiä kuin onnistumiset. Laboratorion, ja joskus myös asuinmaan, vaihtaminen, niin normaalia ja vaikeaa kuin se voikaan olla tutkijan elämässä, kuitenkin rikastuttaa ammatillista uraa jo pelkästään siksi, että pääsee näkemään erilaisia näkökulmia lähes kaikkeen.

Tiede kehittyy siis nopeasti ja oikeutetusti. Mutta entä tuleva uusi tutkijasukupolvi? Onko kyse vain tiedosta vai myös uteliaisuudesta ja motivaatiosta, tuesta ja yhteistyöstä? Siksi Howy Jacobs on mielestäni oikeassa sanoessaan, että suurin menetys on kahvihuonejutustelun puuttumien. Olemme luonnostamme sosiaalisia olentoja, ja meidän on hyödynnettävä jokainen mahdollisuus käyttää sitä hyväksemme kaikilla elämän osa-alueilla, erityisesti koulutuksessa ja tieteessä.

Voit seurata meitä: Instagram (@tumorgenetics), Youtube, ja Twitter/X (@CoEinTG)